Kävin tänään kahdella eri kirpparilla, yhdessä Pelastusarmeijan myymälässä sekä yhdessä ahtaassa ja sekavassa käytetyn tavaran puodissa, jonka olemassaolosta en ollut aiemmin tiennyt. Ostin sieltä Kaj Franckin suunnitteleman pienen lasisen esineen (kuva alla). Esineen mittakaavaa antakoon tieto, että esineen kuvauspaikka oli patio, jonka lautojen leveys on 95 mm.

Tuon Franckin esineen lisäksi ostin edullisesti kaksi Timo Sarpanevan Iittalalle suunnittelemaa Tsaikka-lasia eli niitä löytyy nyt huushollista yhteensä kahdeksan. Lasit olivat hyvin likaisia, mutta pesin ne jo äsken astianpesukoneessa ja kyllä ne siitä kirkastuivat, teräsosat tulivat suorastaan hohtaviksi.


P.S. Aiemmin käyttämässäni blogipohjassa ilmeni ongelmia, joita en saanut ratkaistuksi, joten vaihdoin sen tähän. Sanotaanhan sitä muutenkin, että vaihtelu virkistää :-)

Tutkailin äsken huvikseni netissä erilaisia pöytävalaisimia ja sattumalta silmiini pisti eräs minulle ennalta tuntemattoman valmistajan valaisin, joka toi mieleeni erään toisen, hyvin tunnetun valmistajan (tai pitäisi kai sanoa valmistuttajan) valaisimen.

Ne muistuttavat kovasti toisiaan, mutta hinta on toisella kymmenkertainen. Valaisimet ovat Ikean "Antifoni" 30 € ja Fontana Arten "Naska 2" 300 €. Nuo sopisivat hyvin jossain sisustuslehdessä usein nekemääni yhden aukeaman vertailuun "pienellä budjetilla" ja "suurella budjetilla".

Valon laadussa tuskin on merkittävää eroa?!

Olen aina ollut kiinnostunut tähtitieteestä ja yleensäkin erilaisista taivaan ilmiöistä kuten haloilmiöistä ja revontulista. Jossain vaiheessa olin parin vuoden ajan Ursan jäsenkin, mutta pidin jäsenmaksua turhan kalliina (näköjään vuonna 2008 aikuisjäseniltä 37€, huh huh!) suhteutettuna siihen mitä koin jäsenyydestä saavani ja tulin siihen tulokseen, että voin vallan hyvin tarkkaila taivaan ilmiöitä jne ilman tiettyyn kerhoon kuulumistakin - ja hyvin olen pärjännyt.

Viimeksi Saksassa käydessäni ilmeni, että eräs työn parissa puolitutuksi tullut henkilökin harrastaa valokuvausta ja hän oli sen lisäksi kovasti kiinnostunut revontulista. Sanoin joskus kuvanneeni niitä ja lupasin lähettää ensi talvena digikuvia pohjanpaloista, jos saan niitä kuvattua.

Varsinainen, todellinen tähtitiedehän on paljolti rankkaa matematiikkaa, jolloin mielenkiintoni siihen lopahtaa äkkiä ja saan osittaisdifferentiaaleista päänsäryn. Joskus ajattelin, että mieluinen ammatti voisi olla esimerkiksi geofyysikko. Olisinpa saattanut siihenkin toki äkkiä kyllästyä, kuten minulla on usein tapana samojen työtehtävien tai työn sisällön pysyessä liian pitkään samana. Periaatteessa haluaisin työssä luoda jotain uutta ja omaa, mieluiten kaunista ja aina itselle mieluista. Taiteilijana tai jossain muussa luovan työn ammatissa saattaisin olla omimmillani, mutta kukapa siitäkään tietää. Ehkä luomisen tuska kävisi sietämättömäksi ja päätyisin juopoksi ja väärinymmärretyksi tuhertelijaksi. On ehkä parempi vain harrastaa erilaisia taiteita, vaikkapa taidelasin ja grafiikan keräilyä, ja hankkia leipänsä vakaammista lähteistä. Suo siellä, vetelä täällä!



Pohjantulia Manitobassa, Kanadassa.

Viime kesänä (...ja se, että sanon noin tarkoittaa, että kesä on jo mennyttä ja eletään jo syksyä; oih ja voih.) sain hankituksi lähes puolen vuoden odotuksen jälkeen kuusamolaisen keraamikon Chris Whiten tuikkulyhtysetin, jossa on kolme eri kokoista lyhtyä (kuva alla). Nyt siis koittaneen syksyn pimenevinä iltoina olen voinut nauttia niiden valosta, lämmöstä ja kauneudesta.

White teki aiemmin pelkästään keramiikkaa, mutta on nykyään keskittynyt enemmän matkailualan yrityksensä pyörittämiseen. Melko usein kirppareilla näkee hänen tuotantoaan, joissa yleensä lukee pohjassa "The White Studio Kuusamo Finland" käsin kaiverrettuna. Viimeksi näin hänen erikoisia, kuksaa muistuttavia mukejaan Valtterissa viime lauantaina. Työn laatu on hänen esineistössään aina ollut korkea, minkä olen ilolla pannut merkille.

Näiden lyhtyjen muoto tuo jostain syystä mieleeni Indiana Jones -elokuvassa "Tuomion temppeli" nähdyt Sankara-kivet. En tiedä miksi, mutta jo ensimmäisen kerran nämä Whiten lyhdyt nähtyäni oli assosiaatio selvä.

Pidin pidennetyn viikonlopun (vapaapäiviä olivat siis viime viikon perjantai ja tämä maanantai, eli kaksi kesälomapäivää jotka "voitin" kun pidin kesälomani siten, että se sattui Juhannuksen ajaksi), jonka aikana ajoin autolla yli 1500 km. Se meni silti yllättävän kevyesti, sillä matkallani oli sopivasti yöpymispaikka, jolloin päivämatka oli enimmillään viitisensataa kilometriä. Tuli siis nähtyä tätä armasta kotimaata laidasta laitaan. Laskeskelin ajaessani, että auton ratissa tuli viikonlopun aikana vietettyä vajaat parikymmentä tuntia; keskinopeus siis noin 80 km/h. Yhdessä päivässä pisin ajamani matka on muistaakseni noin 750 km ja se alkaa jo käydä työstä.

Ehdin kaikelta ajamiseltani käymään lauantaina parilla kirpparillakin, esimerkiksi Vallilan Valtterissa, josta en kyllä harmikseni löytänyt muuta kuin Nikonin mainos-kaulanauhan (vai miksi niitä oikein sanotaan, siis ne joissa voi kantaa avaimia tms kaulassa ja joissa on sellainen pikalukko avainnipun irrotusta varten). Hintaa mokomalla vermeellä oli 20 snt eli se oli käytännössä ilmainen. En tiedä mitä sillä teen, mutta roikkukoot nyt vaikka tuossa työhuoneen seinällä muistutuksena hyvästä kameramerkistä kaikkien canonistien harmistukseksi, heh.

Huomenna olisi sitten vuorossa paluu töihin. Mikähän tulenpalava asia siellä tällä viikolla odottaa? En jaksa edes ajatella, saati stressata moisesta. Nautin vielä tämän viimeisen kesälomapäiväni!