Joskus viime kevättalvella löytyi eräältä pohjoiselta kirpparilta upea nahkainen miesten "viikonloppulaukku" jolla oli hintaa vaivaiset 5 euroa. Merkki ei ollut todellakaan mikään luksusnimi, mutta aitoa nahkaa se kuitenkin on. Avausmekanismin toista saranaa piti korjata, mutta se ei ollut minulle homma eikä mikään. Messinkiosien kiillotus sekä nahan käsittely hoitoaineella ja a vot - laukusta tuli parempi kuin uusi. Olin pitkään haaveillut juuri tuonkaltaisesta laukusta joka on riittävä pienelle viikonlopun mittaiselle matkalle johonkin tuttuun paikkaan, jolloin ei tarvitse varautua monilla vaatekerroilla ja muutenkin voi harrastaa "travelling light" -kulkemista. Voipa tuolla tosin käväistä vaikka Keski-Euroopassa päivän parin työreissun aivan huoletta.

Tällaisissa miesten nahkalaukuissa ovat maailmanluokan arkkityyppejä esimerkiksi Mulberryn muutamat kivat mallit kuten Hand Clipper ja Eastwood. Nuo mallit maksavat kuitenkin vanhan pikku-Fiatin verran joten ehkä ne ovat sitten kuitenkin l a u k u i k s i turhan kalliita. Tuhat euroa laukusta on varmaankin sitä Linkolan paasaamaa "törsäystä" ja "järjetöntä kulutusta" tyypillisimmillään. Linkolan tekstit ovat jostain syystä pyörineet päässäni päivittäin siitä asti kun erehdyin(?!) ostamaan hänen kirjansa Helsinki-Vantaan lentokentän kirjapuodista. Radikaalihan se mies on, se on selvää. Hänen mukaansa "Jokainen toimi, joka häiritsee maapallon elämää tuhoavan länsimaisen kulttuurin kehitystä, on myönteinen." olipa tuo toimi sitten yksityisautoilun kieltäminen tai syyskuun 11. päivän terrori-isku. Siitä vetäkööt kukin omat johtopäätöksensä.

Taidan kuitenkin vielä huomenna ajaa autolla töihin.

Elämme täällä Suomessa puhtaassa lintukodossa - toistaiseksi. Muistan viime vuonna Kiinassa "kehittyvissä" kaupungeissa leijuneen paksun savusumun ja poltetun kivihiilen hajun. Aurinkoa ei näkynyt koko siellä oloni aikana, ei edes sitä missä päin taivasta aurinko kulloinkin oli, niin paksu oli savusumu. Alla kuva Pekingistä hotellin ikkunasta, kuin helvetin esikartanoista.

Viime lauantain ehdottomasti paras kirpparilöytö oli muuten Persol aurinkolasit, malliltaan 2720-S. Juuri tuo kyseinen malli on James Bondilla päässään uusimmassa Casino Royale -elokuvassa. Tämän kesän pitkien sadejaksojen jälkeen nyt näyttää vihdoin siltä, että aurinkolaseja saattaa jopa tarvita. Ja nämä päässä kyllä kelpaa makoilla aurinkotuolissa kylmä Martini kädessä...

Huomasin tässä äskettäin Helsinki-Vantaalla kivan, vanhan tyylisen mainoksen. Finnair juhlii tänä vuonna 85-vuotista historiaansa retroteemalla ja jokin reittikonekin on nähtävästi maalattu vanhaan tyyliin ja vanhoin logoin. Ihan kivaa tuollainen, minun makuuni just. Aiemmin muistelen maininneeni Finnairin tässä blogissa siinä yhteydessä kun kerroin mestari Tapio Wirkkalan suunnitteleman Ultima Thule -lasiston debyytistä. Tuo lasistohan oli Finnairin tilaustyö uudelle New Yorkin reitille vuosikymmeniä sitten.

Samaiselta lentokentältä ostin Pentti Linkolan kirjan "Voisiko elämä voittaa - ja millä ehdoilla". Se oli mielenkiintoista matkalukemista; ennen kuin pääsin kirjan loppuun, koskettivat pyörät jo kiitorataa. Linkola ei itse tietenkään lentokoneeseen kuunaan nousisi, sekin kun edistää luonnon tuhoa ja oikeassahan hän on. Voin allekirjoittaa monet hänen teeseistään ja ajatuksistaan, mutta myönnän olevani monin tavoin käytännön tekemisissäni tämän nykymaailman lapsi; ajan autolla, lennän, kulutan, törsään - jota sanaa Linkola usein käyttää. Tietyllä tavalla minua viehättäisi yksinkertainen elämä erämaamökissä. Luonnon antimilla eläminen, polttopuiden teko, kalastus, metsästys ja päivästä toiseen hiljaisesti siirtyminen. Tuollainen luonnon rauha on kuitenkin valitettavasti (vai onko se sittenkään valitettavaa?!) minulle vain väliaikainen ja ohikiitävä tila arkipäivän kiireiden ja työasioiden välillä. Kuin unenomainen välähdys rauhasta ja kauneudesta. Hyvä kuitenkin, että edes joskus on yksikään hiljainen hetki ja aikaa ajatella.

Useimmiten on kuitenkin niin, että tuollaiset hienot rauhan ja luonnon kauneuden hetket tajuan vasta jälkeenpäin. Muistan esimerkiksi kuinka viime talvena muistelin kaiholla jälkeenpäin lauhoja lumisateen jälkeisiä myöhäisiltoja kun kolasin lunta ulkona. Jälkeenpäin ajatellen ne hetket tuntuivat hienoilta, vaikka aiemmin - niiden hetkien ollessa realismia ja tätä hetkeä - ne olivat tuntuneet työntäyteisiltä ja hikisiltä. Aika kultaa muistot, jotkut nopeammin ja jotkut hitaammin. Joitakin ei toki koskaan, mutta muistot joissa on potentiaalia tulla hyviksi ja jotka pohjimmiltaan ovat hyviä, tulevat ennen pitkää miellyttäviksi muistoiksi muistojemme laajaan kirjoon.

Huusin tänään Helanderin huutokaupasta Akseli Einolan oheisen teoksen "Majakka" vuodelta 1932. Kaunis kuin mikä! Samaisessa huutokaupassa muutamien kiinnostavien T. Wirkkalan esineiden hinta kohahti äkkiä turhankin korkeaksi ja ne hankinnat jäivät siis tekemättä. Kuvataidetta olisi saattanut lähteä mukaan enemmänkin, mutta toisaalta ripustuspaikkojen valinta nykyisillekin tauluille tuottaa välillä tuskaa.

Vaikuttavin paikka missä olen tänä vuonna käynyt, on Brysselissä sijaitseva Atomium. Se on rakennettu maailmannäyttelyyn vuonna 1958 eli tänä vuonna on 50-v. juhlavuosi.

Toivotaan, että viikonloppuna tekisin jotain kivoja löytöjä Hietalahden torin kirpparilta.

8. heinäkuuta kirjoitin syreeniaidan leikkauksesta. Sen jälkeen uudet latvukset ovat kasvaneet hienosti kuten yllä näkyvä kuva osoittaa. Seuraava leikkaus tapahtuukin vasta ensi toukokuussa ja vuoden päästä loppukesällä uskoisin syreeniaidan olevan jo kohtalaisessa kuosissa.

Lannoitus on syytä tehdä kaikille puutarhan kasveille kahdesti vuodessa; keväällä typpipitoista lannoitetta kasvua antamaan ja syksyllä syyslannoitetta (tärkeimpänä sisältönään fosfori) parantamaan kasvien talvehtimista. Syyslannoite täytyy kylvää riittävän ajoissa jotta syyssateet ehtivät liuottaa lannoiterakeet maaperään. Sopiva aika lienee syyskuun alku.

Aina vaan sataa... Millainenhan mahtaa hillasadosta tulla tänä kesänä? Muutamana kesänä olen jonninverran hilloja kerännyt, mutta mitään maniaa en ole potenut. Hyvä marjahan se on ja vaikkapa jäätelön tai rahkan päällä oikein mukavan kirpakka ja jalo marja. Jos marjaan pitää mennä niin melkein ennemmin menisin karpaloon. Karpalojen poiminta-aika on sen verran myöhään etteivät sääsket ja muut itikat enää silloin vaivaa poimijaa. Karhuhan tietysti pistelee mieluiten mesimarjoja poskeensa!

Pekingin olympialaisten alkuun näyttää olevan aikaa enää 17 päivää. Sama lähtölaskenta oli käynnissä jo viime vuoden toukokuussa Pekingin lentokentällä (kuva alla). Kuvan ottaessani aikaa oli vielä 445 päivää ja nyt siis vain 17. Aika rientää. Tuo lentokentän aikalaskuri on samalla Omegan mainos sillä sehän on kisojen virallinen ajanottaja.


Omassa kellokokoelmassani on pari Omegan taskukelloa edustamassa sveitsiläistä kellonrakennuksen huippua viime vuosisadan alkupuolelta. Alla kuva noin vuodelta 1930 peräisin olevasta - ja edelleen loistavasti käyvästä - kellosta. Kello käy ja pitää ajan. Jotenkin on vaikea kuvitella jotain tämän päivän laitetta luonnehdittavan "hyväksi ja toimivaksi" vielä 80 vuoden kuluttua.


Ehkäpä etenemme liian suurin askelin tässä digitaalisuuden ja interaktiivisuuden nimeen vannovassa yhteiskunnassamme. Digiboksihypetys oli oiva esimerkki tästä mädännäisyydestä. Keskeneräistä roskatekniikkaa ajetaan kuin käärmettä pyssyyn koska se on "uutta ja hienoa". Hieman heikon signaalin aiheuttama pari lumisadepisaraa analogialähetyksessä haittasi minua paljon vähemmän kuin digilähetyksen mosaiikki- tai stillkuva. En vastusta kehitystä - päin vastoin. Olen monessa suhteessa itsekin kehityksen kärjen airueessa, mutta kehityksen ja modernisaation ei pidä tapahtua väärin perustein. Luonnollinen kehitys on hyvästä, mutta markkinavoimien jumalille tehdyt uhraukset tuovat harvoin onnea.

Jotenkin lohdullista on ajatella, että esimerkiksi tuo taskukello Omega käy aikaa vielä senkin jälkeen kun minua ei enää ole. A watch outlives a man. Ei siitä mihinkään pääse. Lienevätkö nykyajan Omegan valmistamat rannekellot yhtä kestäviä ja laadukkaita? Ranteessani tikittää uusimmista James Bond -elokuvista tuttu malli Seamaster automaattikronografi. Toivottavasti sekin käy pidempään kuin minä.

Mainitsin aiemmin kivilinnun munimat munat mahdollisina pääsiäismunina. Kävin äsken läpi vuoden mittaan napattuja digikuvia ja silmiin pisti mm. oheinen pirteä pääsiäisnäyteikkuna Brysselistä. Siinä on muna poikineen...

Major- ja Minor-maljakoiden suunnittelija on Tiina Nordström. Molemmat koot olen löytänyt kirpparilta - mistäs muualta. Pienet löysin aiemmin ja ne maksoivat muistaakseni noin viisi euroa kappaleelta. Suuren Majorin löysin viime talvena kirpparilta. Näin sen jo kaukaa ja tiesin, että tuon ostan ellei se nyt ole lohjennut tai jotain muuta sellaista. Kävelin sitä kohti ja näin jo ennen kuin ylsin siihen, että hintalapussa luki jotain 3... ja ehdin jo ajatella, että "kolme kymppiäkö?... no ostan sen silti." ja kosketusetäisyydelle päästyäni huomasin hinnan olevan naurettavat kolme euroa! Lienee sanomattakin selvää, että ostin Majorin oikein tyytäväisenä.

Perennapenkistä kerrottakoon sen verran uutisia, että huomasin kahdessa eri päivänliljassa nuppuja. Kukkia on odotettavissa "Frans Hals"- ja "Pardon me"-lajikkeisiin. Kyseinen penkki on perustettu vasta tänä kesänä joten tulossa olevat kukat pääsevät debytoimaan heti uutukaisuuttaan.

Penkki perustettiin siten, että kaivettiin 50 cm syvyinen monttu, pohjustettiin se suodatinkankaalla ja täytettiin uudella seulotulla ja lannoitetulla mullalla. Lajikkeiksi valittiin pioneja; "Mr G.F. Hemerick" ja "Kansas" sekä päivänliljoja edellä luetellut lajit sekä reunakasveiksi vielä keltareunakuunliljoja. Mullan vaihtotyö sattui kesän - ainakin tähän mennessä - lämpimimpään päivään joten hiki lensi. Työ tekijäänsä kiittää kuitenkin ja lopputuloksesta tuli lupaava.

Viime syksynä ostin nettihuutokaupasta kaksi Esko Pajamiehen (1931-1990) suunnittelemaa ja Askon valmistamaa "Koivutaru" lepotuolia. Niissä on miellyttävää istua - vaikkapa talvisena iltana raskaan lumityörupeaman jälkeen. Silloin nämä ovat lepotuoleja parhaimmillaan.

Noin kymmenen vuotta sitten ostin samaisen Esko Pajamiehen "Bonanza" sohvakaluston eräältä Keskipohjalaiselta kirpparilta edulliseen hintaan. Se on edelleen - joskaan ei käytössä - olemassa ja olen joskus kaavaillut sen myymistä. Ruskeat istuintyynyt ovat verhoillut Friitalan nahalla ja ovat hyvässä kunnossa.

Jotenkin tuntuu, että kotimainen huonekalusuunnittelu oli paremmassa vireessä "ennen vanhaan". Tamminiemessä näin Yrjö Kukkapuron "Ateljee" sohvakaluston Urkin yksityisasunnon puolella eli yläkerrassa. Samoin siellä oli samaisen suunnittelijan "Karuselli" lepotuoli. Siinä olisi varmaan miellyttävää istua ja vaikkapa katsella televisiota.

Vuoden 1945 "Pikku Jättiläinen" oli taas iltalukemistoni. Eräällä sivulla oli hieno piirroskuva Suomen majakoista. Bengtskärin majakka suurimpana komeilee vasemmassa reunassa.

Viereisessä kuvassakin näkyvästä Märketin majakasta on taivasalla.net -sivuston ylläpitäjä Niklas Sjöblom tehnyt tänä kesänä hienon kuvapäiväkirja-blogin.

Muistan kuinka lapsena kävimme usein kesäisin eräässä mökkikylässä ja siellä oli useissa ellei kaikissa mökeissä tuvan pöydän ympärillä tuolit jotka vasta aikuisiällä palasivat uudelleen mieleeni ja jotka sitten tunnistin Ilmari Tapiovaaran Domus tuoleiksi (kuva alla).




Muutenkin olen huomannut, että joskus jokin kuva tai esine jossain paikassa saattaa tuoda mieleen välähdyksen lapsuudesta - muistikuvan aurinkoisesta kesäpäivästä nurmikolla. Mitä kaikkea mieliimme onkaan hautautunut aikuisten muka-tärkeiden asioiden alle. Mieleeni tulevat Miljoonasade -yhtyeen kappaleen "Leikki 0" sanat;

"Jestas
kuinka peittyy täällä
takki lumeeseen
istuu koneen päällä
maailma valheineen

Valvon ja kuulen
huokauksen hiljaisen
nousen ja hiivin
vierees lastenhuoneeseen

Rakkain jos saisit
aikakoneen kultaisen
veisitkö minut
käymään luokses lapsuuteen"


Etäisesti mieleeni tulvi toinenkin pätkä Miljoonasadetta eli kappale "Matkaohjeita" ja kuuntelin sen juuri tarkistaakseni miten sanat menivätkään;

"Valkeista parhain on kuu
kun tummista mustin on yö

Tuulen saa jos tahtoo
tähtiä on ystävät

Äiti sua jää oottamaan
rantaan kuin puu huojumaan

Millaisen lyyran äidille tuot
ethän anna sen sua huolettaa

Valkeista parhain on kuu
kun tummista mustin on yö

Onnea on, onnea on
kertovat sen löytäneet"

Pöydällä on usein oheinen asetelma ja pidän siitä. Siinä on Tapio Wirkkalan suunnittelema Ultima Thule vati ja kolme aleppo-männyn käpyä Välimereltä. Kävyt ovat varsin suuria ja sopivat siten hyvin tähän halkaisijaltaan 370 mm tarjoiluvatiin. Ultima Thule -sarja miellyttää muutenkin silmääni ja oheinen tarjoiluvati onkin kaikkea muuta kuin ainoa kyseisen sarjan edustaja tässä huushollissa.

Ultima Thule on suunniteltu vuonna 1968. Finnair tilasi sen Tapio Wirkkalalta aloittaessaan reittiliikenteen Helsingistä New Yorkiin vuonna 1969. Ultima Thule on todistetusti edelleen käytössä Finnairilla, viimeksi vuosi sitten nautin em. sarjan "on the rocks" -lasista gin tonicia matkalla Kiinasta kotiin.


"Aikaisemmin pyrin murtamaan lasin pinnat hiomalla, mutta nyt vasta olen mielestäni oikealla tiellä, kun saan haluamani vaikutelmat lasista esiin jo puhallusvaiheessa."

- TAPIO WIRKKALA, ajattelevat kädet, Designmuseo ja WSOY, s. 126, 2000.


"Käsillä tekeminen merkitsee minulle paljon. Voisinpa sanoa, että sillä on minulle melkein terapeuttinen merkitys veistäessäni ja muovaillessani luonnon materiaaleja. Ne innostavat minua ja houkuttelevat uusiin kokeiluihin... Tämä vie minut kuin toiseen maailmaan. Se on maailma, jossa näkökyvyn pettäessäkin silmät sormenpäissä tuntevat liikkeen ja geometristen muotojen jatkuvan muutoksen."

- TAPIO WIRKKALA, ajattelevat kädet, Designmuseo ja WSOY, s. 21, 2000.

Kävin tänään ulkoilmakirpparilla. Sää oli kaunis ja myyjiä sekä ostajia liikkeellä kohtalaisesti. Tein yhden löydön, nimittäin T. Sarpanevan v. 1978 suunnittelemat Arkipelago kynttilänjalat jotka näkyvät yllä olevassa kuvassa. Ja juuri kun eilen pääsin kehumasta Sarpanevaa niin eikös jo tänään tulleet kohdalle seuraavat hankinnat kyseisen mestarin laajasta tuotannosta. Illalla Orkidea ja aamulla Arkipelago - niin se elämä heittelee.

Kaikista tuntemistani lasiesineistä mielestäni upein on Timo Sarpanevan "Orkidea". Se on suunniteltu vuonna 1953 ja heti seuraavana vuonna eli 1954 se valittiin amerikkalaisessa House Beautiful -lehdessä Vuoden kauneimmaksi esineeksi. Näitä liikkuu markkinoilla jonkin verran käytettyinä. Uustuotantoakin on toki saatavilla Iittalan myymälöistä.

Luin juuri Pohjolan Sanomista, että Ateneumissa avoinna olevassa Pekka Halosen näyttelyssä on ollut jo yli 100.000 kävijää. Hieno saavutus sinänsä. Halosen taide on minun mieleeni. Hänen luonnon - etenkin talven - kuvaukset miellyttävät minua. Kevättalven valo metsässä on mitä kauneinta luontoa. Sen kuvaaminen maalaukseen ei ole helppoa. Samaa sanotaan veden maalauksesta, siinä vain harvat ovat mestareita.

Aiemmin tänään autotallissa huomasin kerran kirpparilta ostamani Opinelin veitsen. Se maksoi muistaakseni alle euron. Eipä silti, ei se mikään luksusmerkki olekaan vaan perinteinen ranskalainen kansanmiesten taskuveitsi joka soveltuu yhtä hyvin omenan kuorintaan kuin pakettinarun katkaisuunkin.

Opinel on valmistanut veitsiä 1890-luvulta lähtien Savoien alueella Ranskassa. Alla kuva Opinel-veitsen valmistusprosessin vaiheista. Tässäkin pätee vanha viisaus; yksinkertainen on kaunista.

Luin jälleen "Pikku Jättiläistä". Luonnontieteellisessä osiossa oli mm. esitetty tavallisimpien suomalaisten lintujen munien kuvat luonnollisessa koossa (kuva vieressä). Aiemmin mainitsemani kivilinnun munaa siinä ei oltu kuitenkaan jostain syystä esitelty.

Vakavasti puhuen ostin kivilinnun munat tänä kesänä Vantaan Jumbosta eräältä kivituotteiden ja -korujen myyjältä. Munat olivat -50% alennuksessa joten ostin ne oitis. Samoja munia voi käyttää jossain pääsiäisenajan asetelmassa. Pidän pääsiäiskoristeissa enemmän minimalistisesta ja pelkistetystä ilmeestä kuin kultaisista krumeluureista.

Pitkäaikainen haaveeni on saada sivupöydälle sommitelma, jossa on Oiva Toikan jokin suhteellisen kookas lintu ja sen vieressä pari kivistä munaa. Voin nähdä tuon sommitelman sieluni silmin.

Vaikka se pahalta saattaa tuntua, täytyy syreeniaitaa latvoa ensimmäisinä kasvukausina railakkaasti. Ilman latvojen leikkausta (ja aitataimen harmittavaa lyhenemistä) kasvi ei veso vaan kasvaa hujottaa vain pituutta eikä tuuhene tai levene eikä siten peitä näkyvyyttä mitä funktiota siltä useinkin nimenomaan kaivataan. Jos siis haluaa kasvattaa syreeniaidan, on leikkaaminen välttämätöntä. Alla olevassa kuvassa näkyy miten leikkauksen jälkeen katkaistun kohdan alapuolella olevista lehtien tyvistä alkaa uusin tuplaantunut latvus kasvaa. Tässä piilee latvomisen taika.

Kirpparilta tarttui yhdellä eurolla mukaani "Pikku Jättiläinen" -tietosanakirja vuodelta 1945. Selailin kirjaa suurella mielenkiinnolla ja jouduin toteamaan, että kyllä maailma on paljon muuttunut sitten tuon teoksen julkaisun. Varsin mittava tietopaketti tuollainen opus on ollut ja on sitä edelleenkin kunhan lukija muistaa miltä ajalta teksti on peräisin.



Kuvitus kirjassa oli kokonaan piirrettyä ja se oli erinomaista. Tietosanakirjan tyyppisessä yhteydessä, jossa kuvan havainnollisuus on tärkeää, on piirretty kuva usein valokuvaa parempi. Mielestäni parhaiten tämä ilmenee esimerkiksi lintukirjoissa. Piirrettyyn kuvaan voidaan helpommin sisällyttää juuri tietylle lajille tyypillisiä piirteitä, värejä ja muita tunnusmerkkejä kuin valokuva voisi kuunaan kertoa. Alla Pikku Jättiläisestä kuva Hindenburgin tuhoutumisesta.



Edellä olevan kuvan piirrostyylistä tulee mieleeni Gustave Dorén tekemä kuvitus Danten Jumalainen näytelmä -teokseen. Alla Dorén kuvitusta. Kuvateksti Eino Leinon sanoin; "Oppaani, nähden mun niin tarkkaavaisna, nyt virkkoi: - Henget liekkilöissä piilee, jokainen omassaan, mi häntä polttaa."

Kesäkuussa eräältä ruotsalaiselta Punaisen Ristin kirpputorilta mukaani tarttui lasinen iso lautanen. Sittemmin kivilintu on nähtävästi alkanut pitää sitä pesänään ja on muninut siihen viisi komeaa munaa.

Viimeisin kirpparilöytöni on alla näkyvä Erkkitapio Siiroisen suunnittelema "Tellus" lasipullo. Pullon pinnalla on kohokuviona maailmankartta ja se on Riihimäen lasin tuotantoa. Hinta oli silmiinpistävän edullinen, vaikka myyjä oli hintalapussa olleen tekstin mukaan tunnistanut esineen aivan oikein. Tällaiset pienet löydökset piristävät aina kivasti.

Kaikkia hyviä löytöjä ei tietenkään tehdä kirpparilta vaan osa jopa roska-astian viereltä. Löysin oheisen akvarellin (lev. 52 cm, kork. 72 cm) muutama vuosi sitten Rovaniemeltä roskapussia roskiin viedessäni. Taulu oli minuun nähden nurinpäin ja näin vain kookkaat kehykset ja taustapahvin. Käänsin taulua havaitakseni sen olevan hyvässä kunnossa ja aiheeltaan sekä värimaailmaltaan mieluinen. Otin sen oitis mukaani ja siitä lähtien se on ollut aina seinällä. Tälläkin hetkellä suorastaan paraatipaikalla.






















Taiteilijasta minulla ei ole tietoa enkä signeerauksesta saa varmuudella selvää. Alla kuva signeerauksesta. Teos näyttäisi olevan vuodelta 1978. Jos joku tunnistaa taiteilijan, ottaisin tuon tiedon mielelläni vastaan kommentti-osiossa, kiitos.

Testataanpa nyt heti tämä mobiiliblogituskin.
Ohessa kuva pation kansilaudoituksesta kännykällä blogiin lähetettynä tekstin kera...

Tämä on ensimmäinen kirjoitukseni tähän blogiin. Lisää tulee sitten kun siihen on aihetta.