Ruskan värit ovat tänä syksynä olleet tavallista täyteläisemmät ja kuulakkaan aurinkoiset päivät ovat vain lisänneet loistoa. Metsästin viikonloppuna kameroineni värikylläisyyttä synnyinseuduillani. Vaahterat olivat kullankeltaiset ja pihlajat punersivat.

Viikonloppu alkaa olla takana päin. Kelit olivat enimmäkseen kuulakkaat ja valoisat. Vain tänään satoi hieman. Ostin perjantaina kameraani salaman ja 55-200mm objektiivin. Kameralaukkuni sisältö on nyt siis;

- Nikon D60
- Nikon FM
- Nikon F4S (itse asiassa ei mahdu laukkuun enää)
- Nikkor AF-S 18-55mm f:4-5.6
- Nikkor AF-S 55-200mm f:4-5.6 VR
- Nikon series E 28mm f:2.8
- Nikon series E 50mm f:1.8
- Nikon series E 100mm f:2.8
- Nissin Di622 salama
- suotimia yms. tarvikkeita

Lempparilinssini edellä luetelluista on 100/2.8 kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Kävin tänään kahdella eri kirpparilla ja toisesta löysin vanhan taulun (kuva alla). Teoksen nimi on "Vesiportinkatu, Viipuri". Taiteilijan nimestä en ole varma, mutta työ pysäytti minut ja oli heti selvää, että ostan sen. Se on kaunis.

Kävin päivällä ostamassa junalipun viikonlopuksi. Minusta on pöyristyttävää, että jokin matka junalla tehtynä maksaa enemmän kuin autolla ajettuna. Sen pitäisi olla täysin päin vastoin. Sitten vielä jeesustellaan yksityisautoilun haitoista jne. Laskeskelin, että ajaisin autolla saman matkan noin 20 euron hintaan, kun taas junalippu maksoi 31 euroa.

Junanhan pitäisi olla "kaiken kansan kulkuväline". Sitä se ei ole siinä merkityksessä, kuten minä sen miellän. Ei noilla hinnoilla!

Maassamme on jälleen surupäivä.

Valitettavimpia asioita näissä kouluammuskeluissa on se, etteivät nämä heittiöt käännä aseitaan ensimmäiseksi itseään päin.

Työpäivä venähti taas hieman. Töissä on nyt menossa tavallisuudesta poikkeava ajanjakso ja huomaan pitkästä aikaa viihtyväni työmaalla. Ehkä olenkin alitajuisesti kaivannut juuri tällaisia spesiaalihommia, vaikka lähinnä minä seuraan päältä muiden tekemisiä ja yritän olla eri tilanteissa "järkenä". Läsnäolo työmiesten tehdessä varsinaisen suorituksen suo minulle mahdollisuuden elää läheltä tavallisia, yksinkertaisia työtehtäviä. Tietyllä lailla kaipaan juuri sellaisia. Olen maininnut tämän aiemminkin ja kun sen näin vielä tähän kirjoittaa, tulee se käsitys itselle vielä selvemmäksi. Nautin tavallisista ja yksinkertaisista asioista, plain and simple.

Huh huh, olin vielä tänäänkin kymmenen tuntia töissä. On se omalla tavallaan raskasta, vaikka minun työssäni ruumis ei rasitu ja makuuhaavat ovat suurin riski (ja tuo oli sitten vitsi {ja vitsissä on aina totuuden siemen}).

Ensi viikonlopun pidän taas normaalisti vapaata ja vaihdan kaiken lisäksi maisemaa. Sattuneista syistä joudun käyttämään matkantekoon myös junaa. Sekin on tavallaan vaihtelua ja voinpahan esimerkiksi kuunnella junassa iPodista musiikkia. Auton ratissahan aina ehtii muutenkin istua. Olen ajanut nykyisellä autollani ehkä noin 150.000 km. Kaiken kaikkiaan olen ajanut auto(i)lla ehkä noin 300.000 km. Se on pitkä matka. Kuriositeettina mainittakoon, että kuuhun on matkaa noin 400.000 km ja aurinkoon puolestaan 400 kertaa enemmän kuin kuuhun eli noin 160 miljoonaa kilometriä.

Kosmisessa mielessä tuo autolla ajamani kolmisensataa tuhatta kilometriä on tietysti varsin vaatimaton matka, sillä maapallon kyydissä tulee matkaa taitettua yhdessä vuodessa noin; 2*pii*160.000.000 km = 1005 miljoonaa kilometriä.

Noin suuri matka ei oikein avaudu tajunnalle; ei voi mieltää paljonko se todella on. Hahmottakaamme tuon vuotuisen auringonympärysmatkan valtavaa pituutta seuraavalla tavalla: jos tuon matkan taittaisi lentokoneella, joka kulkee 1000 km/h, matka kestäisi; 1.005.000.000 km / 1.000 km/h = 1.005.000 h eli 1.005.000 h / 24 h/vrk = 41875 vrk eli 41875 vrk / 365 vrk/a = n. 115 vuotta.

Eli jos tekisi 1000 km/h nopeudella lentävällä lentokoneella saman matkan, jonka maapallo kiertää vuodessa auringon ympäri, kestäisi matka lentokoneella tehtynä noin 115 vuotta.

Olemme siis koko ajan melkoisessa vauhdissa pelkästään olemalla maapallon kyydissä (n. 115.000 km/h). Aurinkokunnan liike omassa galaksissamme onkin sitten jo toinen juttu, mutta siitä lisää seuraavassa jaksossa. Heh...

Olin töissä suunnilleen kahdeksasta viiteen. Olen siinä onnellisessa asemassa, että voin varsinkin tällaisina "extratyöpäivinä" valita vapaasti mihin aikaan menen ja milloin lähden - vai menenkö ja lähdenkö lainkaan. Yhtä kaikki, päivä oli monella tapaa vapaamuotoisempi kuin arkisin ja pitkästä aikaa todella nautin työstäni. Koko päivän toimistossani soivat niin Metallica kuin Iron Maidenkin. Ainoa harmitus koko päivässä oli se, etten päässyt käymään kirpparilla lainkaan. Huoh! Mitäkähän hienoa minulta jäikään bongaamatta?..

Laitoin juuri saunan lämpenemään. Aion takoa kiukaasta irti todella rankat löylyt! Mieleeni on painunut hyvin tämän vuoden parhaat löylyt kevättalvelta; otin kovat löylyt ja menin saunasta suoraan takapihan terassille vilvoittelemaan. Ulkolämpötila oli suunnilleen nollassa ja satoi räntää. Kostea räntäsade saunan kuumentamalle ja hiostamalle iholle tuntuu juuri niin ihanalta, kuin vain vilvoittava kosteus poltteeseen voi tuntua.

P.S. Tamminiemen saunaseura kokoontui saunomaan lauantaisin klo 17.

Olin töissä reilun kellonympäryksen ja soitin siellä tauotta koko päivän Winampissa Metallican uusinta levyä. Levyltä on noussut pari kolme kappaletta ylitse muiden. Yksi niistä on "The day that never comes". Se on jotenkin melodialtaan ja soinniltaan mieluinen. Lisäksi se etenee koko ajan tyylillisesti alun ilmavan hennoista soinneista kohti lopun nopeatempoista kumua. Kyseinen kappale löytyi YouTube:stakin ja näkyy tuossa alla.

Jossain sanottiin, että "Death Magnetic" on moderni versio "...And Justice for All" albumista. Kieltämättä tuossa kommentissa on jotain perää!

Jahas, nyt on siis jälleen perjantai. Menen huomenna töihin, joten ihan normaaleita perjantai-illan fiilareita on nyt mahdotonta saavuttaa. Viisainta lienee pakata eväät valmiiksi, katsoa BB ja mennä nukkumaan.

Leikkasin juuri nurmikon todennäköisesti viimeisen kerran tälle kesälle. Lopuksi puhdistin leikkurin alustan ja työnsin sen talliin. Nurmikko ei näin syksyllä kasva enää juuri lainkaan. Puiden lehdet eivät ole juurikaan vielä tippuneet eli haravointiurakka on vasta edessäpäin. Se on pihatyö, josta en pidä yhtään. Onneksi se on tarpeen tehdä vain kerran vuodessa.

Lumikolan ja lumilapiot siirsin jo aiemmin ulkovaraston takaseinältä lähemmäksi ovea ja samalla työnsin kaasugrillin perimmäiseksi, samoin kuin ulkokalusteet. Myös joulukuusen otin takaa lähemmäksi ovea niin, että sen saa joulun alla varastosta joutumatta ensin siirtelemään tavaroita pois tieltä. Jonkin aikaa sitten hankin autotallin lattiaan kumiset matot joissa on pituussuuntaiset urat; talvella sohjo sulaa ja valuu autotallin lattialle ja näiltä kumimatoilta se on helppoa lakaista ulos. Kumimaton valmistaja on ruotsalainen Trelleborg.

Joudun käymään viikonloppuna töissä. Se on oikeastaan ihan ok, sillä moista ei satu usein. Tämä on erityistilanne. Työstä tuli mieleeni netissä tekemäni ammatinvalintatestin tulos:

Sain laivatuliaisina Baldessarinin Ambré partaveden. Pidän suuresti sen tuoksusta, sillä se on tietyllä lailla "paksu" tuoksu, kuten myös toinen suosikkini Lagerfeld Classic. Ambrén base note sisältää mm. tammea ja meripihkaa.

Kirpparilta löysin kerran (muistaakseni kolmella eurolla) täyden pullon edellä mainitun Baldessarinin Del Mar -tuoksua. Se on keveämpi, merellinen tuoksu ja on myös mieluinen, mutta varsinkin talviaikaan pidän juuri tuollaisista paksuista tuoksuista eniten. Ostoslistallani on jo pitkään ollut myös Acqua di Parma partavesi. Jospa vaikka joulupukki toisi sen minulle.

Joululahjoista ja partavesistä puheen ollen oiva kirja miehille on Bernhard Roetzelin "Täydellinen herrasmies - klassisen miestenmuodin käsikirja". Se on hankkimisen ja vähintäänkin kirjastosta lainaamisen arvoinen teos.

Niin sanottu tuoksumuisti on ehkä vieläkin parempi kuin olen luullut. Toki sen olemassaolon olen aina tiennyt enkä sitä ole vähätellyt. Kuitenkin sen väkevyys vakuutti minut taas; kävin äsken polkupyörällä lähikaupassa ja ajoin syksyisen kolean kosteuden peittämän heinäisen niityn ohi.

Siinä kohdalla haistoin tietynlaisen olkien hajun ja mieleeni tulvahti elävästi vuosien takaiset metsästysretket Pohjanmaan lakeuksilla, joilta vilja oli jo puitu ja oljenkorret tuoksuivat vainioilla. Muistikuva oli elävä ja kirkas, suorastaan terävä aivan kuin tuo märkien olkien tuoksukin nyt.

Se oli varmaankin koko päivän mieleenpainuvin hetki ja tapahtuma. Kuinka pienistä asioista voikaan nauttia!

Katsoin äsken JIM:ltä jonkinsortin dokumentin nimeltä "Loose Change", joka kertoi syyskuun 11. päivän iskujen mahdollisista salaliittotaustoista. Totta vai ei, siitä voi olla montaa mieltä, mutta olen yhä enemmän vakuuttunut siitä, että Yhdysvallat on itse ihan vastaava roistovaltio, joiksi se muutamia Lähi-idän maita nimittää. Bushista ja hänen organisaatiostaan tulee mieleen se satu "Keisarin uudet vaatteet"..

Metallica julkaisi äsken 9. studioalbuminsa "Death Magnetic". Ensimmäisen kerran muistan kuulleeni Metallicaa levyltä "Ride the Lightning" ja se kuulosti silloin heti hyvältä. Vuosien saatossa heidän soitantansa on muuttanut tyyliään välillä hyvinkin erikoiseen suuntaan, mutta uusin soundi kuulostaa jälleen ainakin ohimennen kuultuna olevan lähempänä alkuvuosien räiskettä ja räminää.


Kirppareilta löysin mm. upean viinikarahvin sekä narussa roikkuvat kuusi erikokoista peltistä kelloa, joista kuuluu juuri sellainen kalina niinkuin aina Keski-Euroopassa alppilajeissa radan varrelta. Kellot taitavat kuitenkin olla alunperin porojen kauloissa keikkuneita. Niiden ääni on kaunis oli miten oli. Yksi vaihtoehto olisi ollut ripustaa ne tuulikellomaisesti ulos terassille, mutta ripustin ne eteisen ikkunaan ja ne ovat kauniit.

Ostin Tiimarin alesta erilaisia koristeita ja aion tuunata ulko-ovessa roikkuvan kranssin. Kranssi on punottu ohuista koivunoksista ja se on hyvin tuuhea. Siinä ei ole kuitenkaan ollut mitään "lisämaustetta" ja juuri sitä aloin siihen kaipaamaan. Taidan käydä työhön hetimiten. Ensin kuitenkin keitän kahvit ja nautin ne ilta-auringon valossa.

Työviikko on onneksi taas takanapäin. Onneksi siksi, että se oli kovin kiireinen. Tänä päivänä sain kuitenkin tehdä asioita aika lailla omaan tahtiini, joten koin päivän melko mieluisena. Jos päivään sattuu paljon palavereita eri tahojen kanssa, alkaa iltapäivällä jo jonkinlainen kyllästyminen vaivaamaan.

Viikonloppuna voi ladata akkuja; huomenna käyn todennäköisesti viidellä eri kirpparilla kahdessa eri kaupungissa. Toivottavasti niistä löytyy edes jotain kiinnostavaa. Viime lauantaina löysin Kaj Franckin pienen lasikupin, toivottavasti huomenna Claritaksen vaikkapa viidellä eurolla. Heh. Heh. Heh.

Aloitin (tai oikeammin tein vasta perusasetukset) toisen blogin; Joulukalenteri 2008. Se tulee olemaan valokuva-joulukalenteri eli lisään sinne yhden valokuvan joka päivä joulukuun 1. päivästä 24. päivään asti. Kuvat tulevat olemaan mustavalkoisia.

Tein viime adventtina samanlaisen kuvapäiväkirjan, tosin niitä kuvia ei ole julkaistu missään. Otin kuvat silloin kännykkäkameralla, mutta tänä vuonna tulen käyttämään hiljattain hankkimaani digijärkkäriä.

Kun on "pakko" ottaa joka päivä yksi kuva, tuo se tietynlaisen jännän lisämausteen koko touhuun. Tavallisestakin arkipäivästä on pakko löytää jotain kuvattavaa. Homma on haastava varsinkin, jos ei satu liikkumaan muutamaan päivään juuri missään. Silloin on käytettävä mielikuvitusta ja löydettävä kuvattavaa lähiympäristöstä. Vanha viisaus kuvauksessa toki on, että makrolla avautuu toinen maailma ja kuvattavaa löytyy, vaikka takkaan menossa olevan koivuklapin tuohisesta kyljestä.

Kuvat eivät tule olemaan mitään "joulukuvia", vaan otoksia sieltä täältä.

Olen tänäkin vuonna seurannut Big Brotheria melko aktiivisesti. Useimmat muut töissä pitävät sitä höpönä (vaikka ehkä salaa katsovat itsekin), mutta minusta se on ihan kiinnostava. Luin juuri äsken em. linkistä löytyvät talon säännöt. Periaatteessa olisi kivaa olla itsekin vastaavassa paikassa, muttei ehkä ihan tuollaisen porukan kanssa. En haluaisi lillua porealtaassa tai örveltää jossain pihamaalla kuten he.

Talossa oloaika on pitkä, kun sitä ajattelee. Syksy ehtii muuttua talveksi siinä ajassa minkä pisimpään talossa olevat siellä viettävät. Varsinaista dramatiikkaahan tänä vuonna ei olla toistaiseksi nähty, jos ja kun pieniä itkukohtauksia ja nimittelemisiä ei lasketa.

Kohta jo alkaakin tämän illan jakso!

Viimeisimmät tällä sivulla kävijät ovat tulleet oheisen kartan paikoista:

lähde: Sitemeter

Sattuipa iltapäivällä linssiini Embraer 145LU -lentokone. Olen matkustanut kyseisellä konetyypillä lukemattomia kertoja kotimaassa. Ainakin FinnComm Airlines käyttää tätä konetta. Sisätiloiltaan se on minusta varsin ahdas; esimerkiksi käytävä on niin matala, että on käveltävä kumarassa. Ilmanvaihto on myös usein sitä sun tätä, välillä on kuuma ja välillä palelee. Wikipediasta koneen tietoja etsiessäni huomasin lieväksi yllätyksekseni, että se on brasilialaista alkuperää.

Koska ilmat ovat mitä ilmeisimmin pysyvästi jäähtyneet tietyn "mukavuusrajan" alapuolelle, eli esimerkiksi patiolla ei viitsi enää istua aurinkovarjon alla kahvikupin ja hyvän sisustuslehden kera kuten kesällä, vein pihakalusteet eilen ulkovarastoon. Samalla työnsin varastoon myös kaasugrillin. Nyt siis on jäljellä enää pelkkä paljas patio ja tietyllä tavalla se näky on minusta jotenkin apea. Ilmassa on jonkinlainen syksyn kuulakkuus ja kosteus. Tunsin sen hyvin, kun kävin päivällä pyöräilemässä.

Kellertävä ilta-aurinko paistaa kauniisti nytkin niin patiolle, kuin myös sisälle taloon. Sen lämpö vain on poissa. Yritin tallentaa tuota valoa kamerallani, jotta muistan tämän hetken vielä talvellakin, kun valoa ei ole enää tämänkään vertaa jäljellä.

Tein jääkaappirunous-magneeteista ensimmäiset tekstit jääkaapin oveen sen jälkeen, kun aiemmin poistin entiset ja panin kaikki magneetit viereiseen pakasteen oveen sekaisin. Tyhjältä pöydältä on aina hyvä aloittaa, niin nytkin. Kirjoitin seuraavan runon;

Kävin tänään kahdella eri kirpparilla, yhdessä Pelastusarmeijan myymälässä sekä yhdessä ahtaassa ja sekavassa käytetyn tavaran puodissa, jonka olemassaolosta en ollut aiemmin tiennyt. Ostin sieltä Kaj Franckin suunnitteleman pienen lasisen esineen (kuva alla). Esineen mittakaavaa antakoon tieto, että esineen kuvauspaikka oli patio, jonka lautojen leveys on 95 mm.

Tuon Franckin esineen lisäksi ostin edullisesti kaksi Timo Sarpanevan Iittalalle suunnittelemaa Tsaikka-lasia eli niitä löytyy nyt huushollista yhteensä kahdeksan. Lasit olivat hyvin likaisia, mutta pesin ne jo äsken astianpesukoneessa ja kyllä ne siitä kirkastuivat, teräsosat tulivat suorastaan hohtaviksi.


P.S. Aiemmin käyttämässäni blogipohjassa ilmeni ongelmia, joita en saanut ratkaistuksi, joten vaihdoin sen tähän. Sanotaanhan sitä muutenkin, että vaihtelu virkistää :-)

Tutkailin äsken huvikseni netissä erilaisia pöytävalaisimia ja sattumalta silmiini pisti eräs minulle ennalta tuntemattoman valmistajan valaisin, joka toi mieleeni erään toisen, hyvin tunnetun valmistajan (tai pitäisi kai sanoa valmistuttajan) valaisimen.

Ne muistuttavat kovasti toisiaan, mutta hinta on toisella kymmenkertainen. Valaisimet ovat Ikean "Antifoni" 30 € ja Fontana Arten "Naska 2" 300 €. Nuo sopisivat hyvin jossain sisustuslehdessä usein nekemääni yhden aukeaman vertailuun "pienellä budjetilla" ja "suurella budjetilla".

Valon laadussa tuskin on merkittävää eroa?!

Olen aina ollut kiinnostunut tähtitieteestä ja yleensäkin erilaisista taivaan ilmiöistä kuten haloilmiöistä ja revontulista. Jossain vaiheessa olin parin vuoden ajan Ursan jäsenkin, mutta pidin jäsenmaksua turhan kalliina (näköjään vuonna 2008 aikuisjäseniltä 37€, huh huh!) suhteutettuna siihen mitä koin jäsenyydestä saavani ja tulin siihen tulokseen, että voin vallan hyvin tarkkaila taivaan ilmiöitä jne ilman tiettyyn kerhoon kuulumistakin - ja hyvin olen pärjännyt.

Viimeksi Saksassa käydessäni ilmeni, että eräs työn parissa puolitutuksi tullut henkilökin harrastaa valokuvausta ja hän oli sen lisäksi kovasti kiinnostunut revontulista. Sanoin joskus kuvanneeni niitä ja lupasin lähettää ensi talvena digikuvia pohjanpaloista, jos saan niitä kuvattua.

Varsinainen, todellinen tähtitiedehän on paljolti rankkaa matematiikkaa, jolloin mielenkiintoni siihen lopahtaa äkkiä ja saan osittaisdifferentiaaleista päänsäryn. Joskus ajattelin, että mieluinen ammatti voisi olla esimerkiksi geofyysikko. Olisinpa saattanut siihenkin toki äkkiä kyllästyä, kuten minulla on usein tapana samojen työtehtävien tai työn sisällön pysyessä liian pitkään samana. Periaatteessa haluaisin työssä luoda jotain uutta ja omaa, mieluiten kaunista ja aina itselle mieluista. Taiteilijana tai jossain muussa luovan työn ammatissa saattaisin olla omimmillani, mutta kukapa siitäkään tietää. Ehkä luomisen tuska kävisi sietämättömäksi ja päätyisin juopoksi ja väärinymmärretyksi tuhertelijaksi. On ehkä parempi vain harrastaa erilaisia taiteita, vaikkapa taidelasin ja grafiikan keräilyä, ja hankkia leipänsä vakaammista lähteistä. Suo siellä, vetelä täällä!



Pohjantulia Manitobassa, Kanadassa.

Viime kesänä (...ja se, että sanon noin tarkoittaa, että kesä on jo mennyttä ja eletään jo syksyä; oih ja voih.) sain hankituksi lähes puolen vuoden odotuksen jälkeen kuusamolaisen keraamikon Chris Whiten tuikkulyhtysetin, jossa on kolme eri kokoista lyhtyä (kuva alla). Nyt siis koittaneen syksyn pimenevinä iltoina olen voinut nauttia niiden valosta, lämmöstä ja kauneudesta.

White teki aiemmin pelkästään keramiikkaa, mutta on nykyään keskittynyt enemmän matkailualan yrityksensä pyörittämiseen. Melko usein kirppareilla näkee hänen tuotantoaan, joissa yleensä lukee pohjassa "The White Studio Kuusamo Finland" käsin kaiverrettuna. Viimeksi näin hänen erikoisia, kuksaa muistuttavia mukejaan Valtterissa viime lauantaina. Työn laatu on hänen esineistössään aina ollut korkea, minkä olen ilolla pannut merkille.

Näiden lyhtyjen muoto tuo jostain syystä mieleeni Indiana Jones -elokuvassa "Tuomion temppeli" nähdyt Sankara-kivet. En tiedä miksi, mutta jo ensimmäisen kerran nämä Whiten lyhdyt nähtyäni oli assosiaatio selvä.

Pidin pidennetyn viikonlopun (vapaapäiviä olivat siis viime viikon perjantai ja tämä maanantai, eli kaksi kesälomapäivää jotka "voitin" kun pidin kesälomani siten, että se sattui Juhannuksen ajaksi), jonka aikana ajoin autolla yli 1500 km. Se meni silti yllättävän kevyesti, sillä matkallani oli sopivasti yöpymispaikka, jolloin päivämatka oli enimmillään viitisensataa kilometriä. Tuli siis nähtyä tätä armasta kotimaata laidasta laitaan. Laskeskelin ajaessani, että auton ratissa tuli viikonlopun aikana vietettyä vajaat parikymmentä tuntia; keskinopeus siis noin 80 km/h. Yhdessä päivässä pisin ajamani matka on muistaakseni noin 750 km ja se alkaa jo käydä työstä.

Ehdin kaikelta ajamiseltani käymään lauantaina parilla kirpparillakin, esimerkiksi Vallilan Valtterissa, josta en kyllä harmikseni löytänyt muuta kuin Nikonin mainos-kaulanauhan (vai miksi niitä oikein sanotaan, siis ne joissa voi kantaa avaimia tms kaulassa ja joissa on sellainen pikalukko avainnipun irrotusta varten). Hintaa mokomalla vermeellä oli 20 snt eli se oli käytännössä ilmainen. En tiedä mitä sillä teen, mutta roikkukoot nyt vaikka tuossa työhuoneen seinällä muistutuksena hyvästä kameramerkistä kaikkien canonistien harmistukseksi, heh.

Huomenna olisi sitten vuorossa paluu töihin. Mikähän tulenpalava asia siellä tällä viikolla odottaa? En jaksa edes ajatella, saati stressata moisesta. Nautin vielä tämän viimeisen kesälomapäiväni!